Syksyllä puistossa on ilmaiset juhlat, tarjoilijat kantavat ylväästi tarjottimiaan, väripaletteja. Pitkät juhlapuvut kahisevat ja tuuli pyörittelee vapaasti heinien kampauksia.
Sade tekee akvarellimaalaukseen omia lisäyksiään.
Talvella maisema on hämärän peitossa kuin kaappiin kätketty mystinen ikoni. Se avautuu vaivihkaa. Ääriviivoja ei näy, pohjoinen valo liittää puut, pensaat ja kalliot hellävaraisesti toisiinsa. Puut seisovat vaitonaisina kuin hiljaiset todistajat. Ihastelen harmaiden ja sinipunaisten vivahteita.
Aurinko sähköistää maiseman. Uusia ja uusia muotoja avautuu toistensa takaa. Pitkän talven jälkeen pensselinvedot epäröivät mutta pian ne ovat jo energisiä ja vahvoja.
Kesän kukat ovat maisemasisustuksen tuhlailevan runsaita koristeita. Toiset ovat hilpeitä strassikoruja, toiset uhkeita timantteja. Niiden varret mutkittelevat oikukkaasti ja lehdet leikkivät piilosilla oloa.
Jostakin pilkahtaa intensiivinen sini. Yritän tavoittaa sitä pensselillä ja akvarellivärillä.
Aluksi paperille syntyy huimaava sinisten sekoitus. Väri ei ole vielä kiinnittynyt vaan liikahtelee ja leviää veden keskellä. Lisään väriä moneen kertaan ja odotan. Työ alkaa hitaasti kuivua. Silmieni edessä tapahtuu se sama taas: värit vääjäämättä haalenevat.
Huokaan, en ole päässyt lähellekään. Aina jää tekemistä seuraavaan päivään.